Marc Ducret - Tower, vol.3

Jukka Piiroinen, Valon Kuvia

Ranskalainen kitaristi Marc Ducret on jännittävän arvaamaton muusikko. Hän kuuluu ilman muuta siihen taiteilijajoukkoon, jonka työtä voidaan kuvata käsitteellä avantgarde. Hänen musiikkinsa välttää tavanomaisia ratkaisuja, ylittää häikäilemättä tyylirajoja ja etsii uusia polkuja kuljettavaksi. Musiikki on tinkimättömyydessään ajoittain vaativaa kuunneltavaa.

Toisaalta hänen kitaransoitossaan on usein rockille ominaista rujoa vääntöä, polttavan kuumaa energiaa, silkkaa tunnetta älyllisyyden vastapainoksi. Näin kuulija saa itselleen tarttumapintoja ja Ducret´n epäsovinnaista musiikkia on helpompi lähestyä.

Neljälle cd:lle levittäytyvä sarja “Tower 1 – 4” on oiva esimerkki Ducret’n musiikin ulottuvuuksista. Ducret on saanut innoitusta sarjalleen kirjallisuudesta eli katkelmasta Vladimir Nabokovin romaanista “Ada”, josta peräisin olevan katkelman mutkikasta, peililabyrinttien kaltaista rakennetta “Tower”-sarja ymmärtääkseni heijastelee.

En ole lukenut Nabokovin romaania, joten kirjallisten viittausten mahdollista osuvuutta en pysty arvioimaan. Musiikkia pystyy joka tapauksessa hyvin kuuntelemaan puhtaasti musiikkina ilman romaanin tuntemusta.

Jokaisella neljällä cd:llä on erilainen kokoonpano soolokitarasta sekstettiin. Osa sävellyksistäkin kuullaan useamman kerran ja ne saavat näin eri levyillä erilaisen tulkinnan. Levyt tarjoavat siis kukin oman näkökulmansa aiheeseen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana huomiota herättää kaikista levyillä soittavista yhtyeistä puuttuva basso, joten mikään levyjen yhtyeistä ei ole soitinvalikoimaltaan tavanomainen jazzyhtye.

Tower vol.1 (Ayler Records, 2011)
“Tower”-sarjan ensimmäisellä levyllä basson puutetta paikkaa bassosaksofonisti Fred Gastard. Hänen muhkea soundinsa antaa tukevan pohjan koko levylle, jonka täyttää kolme pitkää raitaa. Soolot, jännittävästi kompuroiden svengaavat jaksot ja hienovaraiset yhtyeosuudet muodostavat kiehtovan jatkumon. Musiikki säilyttää jännitteensä ja pitää kuulijan otteessaan. Rotevan rehevä yhtyesoundi kruunaa kokonaisuuden.

Tower vol.2 (Ayler Records, 2011)
Ducret on soittanut monilla amerikkalaisen saksofonistin Tim Bernen levyillä. Berne on mukana Tower-sarjan toisella osalla yhdessä ranskalaisen viulistin Dominique Pifarelyn ja amerikkalaisen rumpalin Tom Raineyn kanssa.

Levyllä on kolme raitaa, siis jälleen pitkähköjä esityksiä kaikki. Kvartetilla on runsaasti aikaa kehitellä ideoitaan, punoa vähitellen mutkikkaammaksi ja intensiivisemmäksi kasvavia kaaria ja kommunikaation verkkoja. Kehittelyt muistuttavat paikoin fuusiojazzia tai progerockia, ainakin minun korvissa musiikissa on paikoin zappamaisia sävyjä.

Kvartetti rakentelee vihlovan soundimaailman, jossa vallitsee koko ajan jotenkin jännittynyt, räjähdysherkkä tunnelma, joka syntyy viulun ja alttosaksofonin kireälle viritetystä soinnista sekä rumpujen alati levottomista kompeista.

Sama virittynyt tunnelma vallitsee myös musiikin suvantopaikoissa, jopa loppuaan kohti hiljaiseksi haurastuva päätösraita “Softly Her Tower Crumbled in the Sweet Sun” jättää ilmaan enemmän vastaamattomia kysymyksiä kuin lohdullisen lopetuksen.

Tower vol.3 (Ayler Records, 2013)
Kolmen pasuunistin puhallinryhmä on kolmannen osan kokoonpanon erikoisuus. Pasuunoista syntyy levylle ominainen upea kirkas vaskisoundi, jonka alle piano ja lyömäsoittimet luovat helisevää pohjavirtausta.

Ehkä varsinaisen rumpusetin puuttuessa on kolmannen osan soundi ilmava, mistä syntyy valoisa avaran tilan tuntu. Koko orkesteri pääsee esille vain harvoin täydessä iskuvoimassaan. Niinpä kokonaisuus on kamarimusiikillinen ja älyllisyydessään hivenen muita sarjan osia kuivakkaampi. Huomio kiinnittyy yksityiskohtien vivahteisiin ja musiikin viileään kauneuteen, kuten aivan henkeäsalpaava loppu raidalla “Real Thing #3″.

Tower vol.4 (Ayler Records, 2012)
Sarjan neljännellä levyllä Ducret soittaa yksin vain akustista kitaraa. Ducret onnistuu luomaan yhdelläkin instrumentillaan rikkaan sointikirjon, jossa kirkkaana soivan akustisen kitaran lisäksi kuullaan pehmeitä, afrikkalaisen koran mieleentuovia soundeja, eivätkä bluesinkaan sävyt ole kaukana.

Levyn kappaleet ovat myös muiden levyjen kappaleita lyhyempiä. Levylle on mahtunut yhdeksän raitaa, joiden joukossa on koko neljän levyn sarjan ainoa vieras sävellys, viimeisenä kuultava Joni Mitchellin “Electricity”.